Rumpusetin viritys eli tuning on taito, jonka moni rumpali oppii vasta vuosien soittamisen jälkeen – vaikka se vaikuttaa suoraan koko settisi sointiin. Huonosti viritetty rumpusetti kuulostaa tylsältä tai kolisevalta studiossa ja keikkalavalla, vaikka kalvot olisivat aivan uudet ja rummut kalliita. Tässä artikkelissa käydään läpi, mistä rumpusetin virityksessä on kyse, miten se tehdään käytännössä ja milloin kannattaa turvautua ammattilaisen apuun.
Miksi rumpusetin viritys on tärkeämpää kuin luullaan
Monelle harrastajalle rummut ovat ”vain” rytmisoitin, jossa tarkalla sävelkorkeudella ei ajatella olevan väliä. Todellisuudessa jokainen rumpu viritetään tiettyyn sävelkorkeuteen tai ainakin suhteessa muihin rumpuihin, jotta setti kuulostaa yhtenäiseltä kokonaisuudelta.
Viritys vaikuttaa myös kalvon elinikään ja soittotuntumaan. Epätasaisesti kiristetty kalvo rasittuu epätasaisesti, mikä johtaa helpommin repeämiin ja lyhentää kalvon käyttöikää huomattavasti.
Rumpusetin osat ja niiden viritysperiaatteet
Tyypillinen rumpusetti koostuu virvelirummusta, tomeista ja bassorummusta, ja jokaisella on oma roolinsa viritettäessä. Virveli viritetään yleensä kirkkaaksi ja napakaksi, jotta se erottuu miksauksessa selkeästi.
Tomit viritetään usein laskevaan järjestykseen isoimmasta pienimpään, jolloin fillit kuulostavat musikaalisilta ja loogisilta. Bassorumpu puolestaan viritetään matalaksi ja lyhyeksi, usein vaimennuksen kanssa, jotta se toimii rytmisen perustan antajana eikä soi liikaa.
Näin viritys tehdään käytännössä vaihe vaiheelta
Ensimmäinen askel on kalvon vaihto, jos vanha kalvo on venynyt tai kolhiintunut – venynyttä kalvoa ei saa enää viritettyä tasaisesti riippumatta virityskoneiston kunnosta. Uusi kalvo asetetaan paikalleen ja viritysruuvit kiristetään ensin käsin tasaisesti ristikkäisessä järjestyksessä, samaan tapaan kuin auton renkaan pultit kiristetään.
Tämän jälkeen käytetään viritysavainta ja jokaista ruuvia kiristetään pienin, tasaisin askelin – esimerkiksi puoli kierrosta kerrallaan – edelleen ristikkäisessä järjestyksessä. Sävelkorkeutta ja kalvon jännitystä tarkistetaan koputtamalla kalvoa noin viisi senttiä reunuksen sisäpuolelta jokaisen ruuvin kohdalta, ja äänen tulisi kuulostaa samalta joka kohdasta.
Kun kalvon perusjännitys on tasainen, haetaan haluttu sävelkorkeus koko kalvolle ja hienosäädetään pienin liikkein, kunnes rumpu soi puhtaasti ilman kolinaa tai epämääräistä sivuääntä. Sama prosessi toistetaan sekä resonanssikalvolle että lyöntikalvolle, sillä niiden suhde toisiinsa vaikuttaa merkittävästi rummun sointiin ja sustainiin.
Yleinen myytti: kireämpi on aina parempi
Monella harrastajalla on käsitys, että rummut kannattaa virittää mahdollisimman kireiksi, jotta ääni kantaa paremmin. Tämä on harhaluulo – liian kireäksi viritetty kalvo menettää lämpimän sävynsä, ja rummusta tulee ohut ja terävä ilman kunnollista sustainia.
Todellisuudessa hyvä viritys löytyy jokaisen rummun omasta ”makealta alueelta”, jossa runko, koko ja kalvon materiaali toimivat yhdessä. Liian kireä kalvo myös rasittaa vannetta ja koneistoa enemmän, mikä lisää huoltotarvetta pitkällä aikavälillä.
Tyypilliset virheet harrastajan virityksessä
Yleisin virhe on kiristää ruuveja epätasaisessa järjestyksessä, jolloin kalvo jää vinoon ja rumpu soi eri tavalla eri puolilta. Toinen tavallinen ongelma on kalvon jättäminen viritettäväksi liian löysäksi, jolloin syntyy epämääräistä ”boing”-ääntä, jota kutsutaan alalla usein sivuääneksi tai yliäänekkeeksi.
Monet myös unohtavat, että resonanssikalvon viritys vaikuttaa yhtä paljon lopulliseen ääneen kuin lyöntikalvon viritys. Jos vain toista kalvoa säädetään, rummun sointi jää helposti epätasapainoiseksi riippumatta siitä, kuinka huolellisesti toinen kalvo on viritetty.
Milloin kannattaa viedä setti ammattilaiselle
Peruskalvon vaihdon ja karkean virityksen voi oppia harjoittelemalla kotona, mutta jos setti ei soi halutulla tavalla toistuvista yrityksistä huolimatta, syynä voi olla koneiston kuluminen tai rungon vääntyminen. Tällöin ammattitaitoisen soitinhuollon puoleen kääntyminen säästää sekä aikaa että turhautumista.
Ammattilainen osaa myös arvioida, onko kalvo vielä käyttökelpoinen vai onko materiaali väsynyt niin, ettei tasaista viritystä enää saavuteta. Studiossa äänitettävän levyn tai tärkeän keikan alla monet ammattimuusikot teettävät koko setin viritystarkastuksen etukäteen, jotta yllätyksiltä vältytään.
Rumpusetin viritys osana muuta soitinhuoltoa
Rumpusetti on vain yksi osa suomalaista soitinhuoltokenttää, joka kattaa laajasti erilaisia soittimia pianoista jousisoittimiin. Esimerkiksi pianon virityksellä on omat aikavälinsä ja periaatteensa, mutta samat perusasiat – tasaisuus, kärsivällisyys ja oikea työjärjestys – pätevät myös rumpujen kanssa.
Kun rumpusetin kalvot ovat tulleet elinkaarensa päähän, niiden vaihto kannattaa tehdä huolellisesti ja rauhassa; tarkemmat käytännön työvaiheet löytyvät artikkelista rumpukalvojen vaihdosta settiin. On hyvä muistaa, että soitinhuolto on eri asia kuin soittimien myynti tai tarvikekauppa – huoltoliikkeet keskittyvät nimenomaan soittimen kunnostamiseen ja säätämiseen, eivät uusien rumpujen tai kalvojen myyntiin.
Usein kysytyt kysymykset rumpusetin virityksestä
Kuinka usein rumpusetti pitäisi virittää?
Aktiivikäytössä oleva setti kannattaa tarkistaa ja tarvittaessa hienosäätää ennen jokaista keikkaa tai äänitystä, kun taas harrastekäytössä viritys riittää tarkistaa muutaman viikon välein tai aina kalvon vaihdon yhteydessä.
Miksi rumpuni kuulostaa erilaiselta eri kohdista soitettuna?
Kyseessä on todennäköisesti epätasainen viritys, jossa kalvon jännitys vaihtelee eri viritysruuvien kohdalla – tämä korjataan kiristämällä ja löysäämällä ruuveja pienin askelin ristikkäisessä järjestyksessä, kunnes kalvo soi samalla tavalla joka kohdasta.
Voiko liian löysä kalvo vahingoittaa rumpua?
Suoraa vauriota se ei yleensä aiheuta, mutta liian löysä kalvo tuottaa epämääräistä sivuääntä ja voi ajan myötä rasittaa vannetta epätasaisesti, jos rumpua soitetaan kovaa liian löysällä virityksellä.
Yhteenveto
Rumpusetin viritys ei ole mystiikkaa, vaan opittavissa oleva käsityötaito, joka perustuu tasaisuuteen, kärsivällisyyteen ja korvan kehittämiseen ajan myötä. Kun perusteet – ristikkäinen kiristysjärjestys, molempien kalvojen huomiointi ja sopivan sävelkorkeuden löytäminen – ovat hallussa, harrastajakin pääsee pitkälle omien rumpujensa kanssa.
Jos setti ei kuitenkaan soi toivotulla tavalla toistuvista yrityksistä huolimatta, kannattaa selvittää, löytyykö koneistosta tai rungosta mekaanista vikaa, joka estää tasaisen virityksen. Tällöin ammattilaisen apu on usein nopein ja varmin tapa saada setti takaisin parhaaseen mahdolliseen kuntoonsa.
