Vanhan lakkapinnan säilyttäminen vai uudelleenlakkaus on kysymys, joka tulee eteen jokaiselle, jonka soittimessa on kulunut, halkeillut tai tummunut pinta. Kyse voi olla isoisän 1960-luvun sähkökitarasta, kirpputorilta löytyneestä viulusta tai perheen vanhasta flyygelistä. Tämä artikkeli auttaa arvioimaan, milloin alkuperäinen pinta kannattaa jättää ennalleen, milloin riittää paikkakorjaus ja milloin täysi uudelleenlakkaus on perusteltu. Väärä päätös voi maksaa soittimen arvosta puolet. Oikea päätös voi pidentää soittimen ikää vuosikymmenillä.
Mitä lakkapinta soittimessa oikeasti tekee
Lakka suojaa puuta kosteuden vaihtelulta, lialta ja kulumiselta. Se vaikuttaa myös siihen, miten kansi ja runko värähtelevät, mutta vaikutus on pienempi kuin usein luullaan. Paksu polyesterikerros vaimentaa ohutta nitroselluloosaa enemmän, mutta ero kuuluu lähinnä akustisissa soittimissa.
Lakkatyyppejä on muutama, ja jokainen käyttäytyy eri tavalla vanhetessaan. Nitroselluloosalakka oli Fenderin ja Gibsonin vakiopinta 1950- ja 1960-luvuilla. Se ohenee, kellastuu ja halkeilee hiushienoiksi verkoiksi. Polyesteri- ja polyuretaanilakat ovat kovia ja kestäviä, mutta niiden paikkaaminen on hankalaa. Sellakka eli French polish on klassisten kitaroiden ja vanhojen pianojen perinteinen pinta, ja öljy- ja spriilakat kuuluvat jousisoittimiin.
Lakan tyyppi ratkaisee pitkälti, mitä on ylipäätään järkevää tehdä. Sellakkapintaa voi uusia ja paikata lähes rajattomasti, polyesteripintaa ei.
Milloin vanha lakkapinta kannattaa säilyttää
Kokenut soitinrakentaja kysyy ensimmäisenä, onko soitin keräilyarvoinen. Vintage-markkinoilla alkuperäinen pinta on usein soittimen arvokkain yksittäinen ominaisuus. Uudelleenlakattu 1950-luvun Stratocaster tai Les Paul myydään tyypillisesti 40-60 % alempaan hintaan kuin vastaava alkuperäisessä pinnassa oleva yksilö, vaikka uusi pinta olisi teknisesti moitteeton.
Sama periaate pätee jousisoittimiin vielä jyrkempänä. Vanhan viulun tai sellon alkuperäistä lakkaa ei käytännössä koskaan poisteta. Viulunrakentaja tekee retusointia, eli täydentää kuluneet kohdat ohuilla kerroksilla ja sävyttää ne ympäröivään pintaan sopiviksi. Suomalaisissa musiikkiopistoissa kiertävissä vanhoissa saksalaisissa tehdasviuluissa tämä on rutiinityötä.
Alkuperäinen pinta kannattaa säilyttää myös silloin, kun kuluma on pelkästään kosmeettista. Käsivarren kohdalle hioutunut kohta tai soittajan kynsien jäljet kannen pinnassa kertovat soittimen historiasta, eivätkä ne heikennä soitettavuutta.
Lisätietoa alkuperäisyyden merkityksestä löytyy artikkelista vintage-kitaran entisöinti ja arvon säilyttäminen.
Milloin uudelleenlakkaus on perusteltu
Täysi uudelleenlakkaus on järkevä, kun pinta ei enää suojaa puuta. Merkkejä tästä ovat laajat irtoavat lakkalastut, paljas puu suurilla alueilla, aiemman huonon korjauksen jäljet tai vesivaurio, jonka jäljiltä lakka on maitomaista ja pehmeää.
Soitin, joka on jo kertaalleen lakattu uudelleen, on eri tilanne. Sen keräilyarvo on jo menetetty, joten hyvin tehty uusi pinta voi jopa nostaa hintaa. Sama koskee 1970-1990-lukujen tehdassoittimia, joiden arvo perustuu soitettavuuteen eikä alkuperäisyyteen.
Pianoissa ja flyygeleissä tilanne on usein toinen. Sadan vuoden ikäisen flyygelin sellakkapinta on voinut tummua ja halkeilla niin, että kotelon kunnostus kuuluu luontevasti laajempaan entisöintiin. Siitä kerrotaan tarkemmin artikkelissa vanhan flyygelin entisöinti. Poikkeuksena ovat merkittävien valmistajien historialliset yksilöt, kuten 1800-luvun Steinwayt tai Bechsteinit, joissa museotason konservointi on usein parempi valinta kuin uusi pinta.
Välimuoto: paikkakorjaus ja retusointi
Moni tilanne ratkeaa ilman kumpaakaan ääripäätä. Ammattilainen aloittaa puhdistamalla pinnan, jonka jälkeen hän arvioi, mitkä vauriot oikeasti vaativat toimenpiteitä. Usein hyvä puhdistus ja kiillotus paljastaa, että pinta on paremmassa kunnossa kuin näytti.
Tyypillinen paikkakorjaus etenee näin:
1. Pinnan puhdistus lialta, vahalta ja vanhalta kiillotusaineelta
2. Halkeamien ja irtoavien reunojen kiinnitys ohuella lakalla tai liimalla
3. Kolhujen täyttö samalla lakkatyypillä pisara kerrallaan
4. Sävytys niin, että korjaus sulautuu ympäröivään pintaan
5. Kevyt tasoitus ja kiillotus vain korjatulta alueelta
Paikkakorjaus maksaa yleensä 50-250 € kohteen koosta riippuen. Klassisen kitaran French polish -uusinta on tyypillisesti 300-700 €, sähkökitaran täysi nitrolakkaus 500-1 000 € ja pianon kotelon uudelleenpinnoitus 1 500-4 000 €. Hinnat vaihtelevat tekijän ja alueen mukaan, ja Helsingin tai Tampereen erikoistuneilla luthiereilla jonot voivat olla useita kuukausia.
Myytti: lakan halkeilu tuhoaa soittimen
Nitrolakan hiushienot halkeamat, englanniksi checking, säikäyttävät monen omistajan. Ne ovat kuitenkin lähes aina pelkästään kosmeettisia. Lakka halkeilee, koska se kutistuu ja kovettuu vuosikymmenten aikana eri tahtiin kuin sen alla oleva puu.
Suomessa halkeilua nopeuttaa lämpöshokki. Kun kitara tuodaan keikalta pakkasesta suoraan lämpimään sisätilaan ja kotelo avataan heti, lakka voi halkeilla tunneissa. Vahinko on silti pinnallinen, eikä se vaadi uudelleenlakkausta. Sen sijaan puun halkeamat, joita syntyy, kun lämmityskauden sisäilman kosteus laskee alle 20 %:n, ovat todellinen ongelma. Suojautumisesta kerrotaan artikkelissa talven kuiva ilma ja soittimien suojaus.
Toinen sitkeä myytti on, että uusi ohut lakkapinta parantaisi soundia selvästi. Uudelleenlakatun sähkökitaran ääni ei sokkotestissä erotu, ja akustisissakin soittimissa ero jää yleensä pienemmäksi kuin setupin tai kielten vaikutus.
Yleisimmät virheet lakkapinnan kanssa
Ensimmäinen virhe on kotikonstein tehty hionta. Moni yrittää siistiä kulunutta vintage-kitaraa hiomapaperilla ja spraylakalla, ja tulos on lähes aina peruuttamaton. Alkuperäinen pinta on menetetty, eikä ammattilainenkaan pysty palauttamaan sitä.
Toinen virhe on väärä puhdistusaine. Silikonipohjaiset huonekalujen kiillotusaineet imeytyvät halkeamiin ja tekevät myöhemmästä paikkakorjauksesta vaikeaa, koska uusi lakka ei tartu silikoniin. Alkoholipohjaiset aineet taas liuottavat sellakka- ja spriilakkapintoja.
Kolmas virhe on päätöksen tekeminen ennen arvon selvittämistä. Ennen minkäänlaista pintatyötä kannattaa selvittää soittimen sarjanumero, valmistusvuosi ja mahdollinen keräilyarvo. Muutaman kymmenen euron arvio voi säästää tuhansia euroja.
Soitinhuolto on palveluala, joka keskittyy kunnostamiseen. Soitinkaupat taas myyvät soittimia, ja kuluttajille myytävät hoitotuotteet löytyvät musiikkikaupoista. Pintatyöt kannattaa siksi teettää soitinrakentajalla, jolla on näyttöä juuri kyseisen lakkatyypin käsittelystä.
UKK
Laskeeko uudelleenlakkaus aina soittimen arvoa?
Ei aina. Keräilyarvoisessa vintage-soittimessa arvo laskee tyypillisesti 40-60 %. Tavallisessa käyttösoittimessa tai jo aiemmin uudelleenlakatussa yksilössä hyvin tehty pinta voi nostaa arvoa.
Voiko vanhan viulun lakan uusia kokonaan?
Vanhojen jousisoittimien alkuperäistä lakkaa ei käytännössä koskaan poisteta. Viulunrakentaja tekee retusointia ja paikkakorjauksia, jotka säilyttävät soittimen äänen ja arvon.
Kuinka kauan kitaran uudelleenlakkaus kestää?
Nitroselluloosalakan täytyy kovettua kerrosten välillä, joten koko työ kestää yleensä 4-8 viikkoa. Polyuretaanilakkaus on nopeampi, mutta sitä ei suositella vintage-soittimiin.
Ratkaise ensin arvo, sitten pinta
Arvokkain vanha lakkapinta on se, joka on vielä tallessa. Kun soitin on keräilyarvoinen tai pinta on vain kosmeettisesti kulunut, säilyttäminen ja paikkakorjaus ovat lähes aina oikea valinta. Täysi uudelleenlakkaus kannattaa silloin, kun pinta ei enää suojaa puuta tai keräilyarvo on jo menetetty.
Pyydä soitinrakentajalta arvio ennen kuin teet mitään itse. Kysy samalla, millä lakkatyypillä hän työskentelee ja onko hänellä kuvia vastaavista töistä.